Versio 1: hän
Virpi Leinonen on valmistunut Taideteollisesta korkeakoulusta tekstiilitaiteilijaksi ja Helsingin yliopistosta valtiotieteiden maisteriksi. Hän on toiminut pitkään toimittajana aikakauslehdissä. Aktiivinen kuvataiteilijuus alkoi 1990- luvulla. Virpi Leinonen valokuvaa, maalaa (akvarelli, guassi, tussi) ja piirtää. Hän on kehittänyt tapoja käyttää työssään erilaisia luonnonprosesseja. Jäävalokuvissaan ja -maalauksissaan hän tuo uusia alueita esteettisen kokemuksen piiriin. Virpi Leinonen pohtii ajan olemusta, havaitsemista, merkityksen rakentamista, merkityksellisyyden kokemista, ja tuntee siksi käsitetaiteen läheiseksi. Teoksista rakentuu usein kuvainstallaatioita. Yhteisenä nimittäjänä on luonto: biologinen luonto, luonto kulttuurisena konstruktiona, ympäristö edellisten yhdistelmänä, sekä kaikessa kuvastuva ihmisluonto.
Virpi Leinosen valokuvia ei ole käsitelty, joten ne tallentavat intensiivisen näkemisen hetket. Väri, valo ja sommittelun lujuus ovat tärkeitä aina, ja myös kun hän tutkii valokuvauksen ja maalauksen kohtaamista. Näyttelyt ovat voineet olla erityisiä projekteja, kuten Aikakuosi- näyttelyt (2000, 2001), joissa Virpi Leinonen pohti tulevaisuuteen suuntautuneen 1960-luvun perintöä 2000-luvun alkaessa. Kenties-näyttelyn (2006) taustana oli huolemme ilmastonmuutoksesta; jo huoneinstallaatio Mäntän kuvataideviikoilla (1997) oli ympäristöteemainen. Myös akvarellistiikalla voi tutkia, kuten kun (2011) kohteena olivat suomalaisten runoilijoiden väri- ja mielikuvamaailmat. Parhaillaan Virpi Leinonen jatkaa opintojaan tohtorintutkintoa varten, valmistelee omaa näyttelyä ja suunnittelee julkaisua.
Versio 2: minä
Asuin lapsena talossa, josta joka suuntaan avautui erilainen maisema ja miljöö. Siksikö olen ollut kiinnostunut niin paljosta? Se on ollut hyväksi elämän käänteissä. Taiteilija minussa vei läpi niiden 1990- luvun vuosien, jolloin olin vaikeasti allergisoitunut ja herkistynyt. En voinut käsitellä värejä ja papereita sisällä, joten työskentelin talvet ulkona. Keskellä elämisen epävarmuutta olin varma taiteestani, keskellä vaikeuksia olin onnellinen työskennellessäni. Kehittelin uusia työtapoja, mahdoton muuttui uusiksi mahdollisuuksiksi. Maalasin olosuhteiden umpikujaan oven ja menin siitä. Kiitän pilviä, sateita, lunta, jäätä ja järvien vettä silloin alkaneesta työtoveruudesta, joka yhä jatkuu.
Elämämme tuntuu kulkevan spiraalissa: tulee aika kohdata jotain uudelleen, mutta sen tekee eri tasolla. Olen huomannut taiteellisen työni yhteyden muistikuviin lapsuudesta. Miten valo silloin välkähteli syvällä kirkkaassa vedessä. Miten valo taittui monin värein jääkimpaleesta. Miten lammikosta, johon taivas peilautui, alkoi toinen maailma. Miten mittakaavoja voi muuttaa, nähdä hiekassa vuoriston. Miten mikroskooppini näytti lehtisolut ja kiteiden geometrian. Miten lumisateessa sai kiitää avaruudessa tähtien keskellä. Taiteilijana sain oppia ihmettelemään: elämänpukumme fraktaalipitsiä, sateen kosketusta, muotojen toistumista yli lajirajojen. Tähtiä. Kutsuin sitä runoilijan tieteeksi.
Versio 3: me
Taiteilijoiden paikka on parin viime vuosisadan ajan ollut romantiikan kulttuurisessa vastatarinassa, vastapoolina valistuksen ja edistyksen tarinalle. Vaikka nykyaika jo pyrkii ylittämään vastakohtia, niin jokainen, joka oivaltaa, että taide on tai olisi hänen tiensä, joutuu sijoittamaan itsensä tähän suuren kuvioon. Itse olin 14 ja kirjoitin. Mietin alkaako taiteilijuus jo oman laatunsa tiedostamisesta. Siitä astiko katselee, kuuntelee, tuntee maailmaa taiteilijana? Kohtaa sen paradoksin, että tuomitsee itsensä ulkopuolisuteen voidakseen tehdä työtä, jonka ydin kuitenkin on kohtaaminen. Taiteilijan on työskennellessään yhdistettävä omat tajunnalliset puolensa, yhtä lailla eri aivopuoliskojen tyyliset tilat kuin tietoinen ja ei-tietoinen tasonsa. Hän keskustelee teoksensa kanssa, ja valmis teos puhuttelee sitten jokaista katsojaansa, katsojan oman laadun ja tilanteen mukaisesti. Joskus on kiehtovaa miettiä, tekeekö vaikkapa maalaustaan ihmiselle, jota ei itse vielä tunne, mutta joka tunnistaa teoksensa sen kohdatessaan.
Kun olen kuullut, että teokseni ovat hyväätekeviä, olen tuntenut tehneeni jotain oikein. Mielummin toisin maailmaan harmoniaa kuin ristiriitaa, mielummin yhdistäisin kuin erottaisin. Joinakin ratkaisevina hetkinä olen tuntenut, että haluan olla tässä maailmassa sen kauneuden vuoksi. Mitä kauneus sitten onkaan, ehkä näkymättömän näkymistä nimenomaan näkyvässä.
